Maaria Wirkkala EDES - TAKAISIN
Maaria Wirkkalan näyttely EDES - TAKAISIN Sara Hildenin taidemuseossa on filosofinen mustetahratesti. Jokainen katsoja näkee teokset omalla tavallaan.
Uransa alusta asti Wirkkala on käsitellyt kysymystä toiseudesta, ulkopuolisuudesta ja todellisen kommunikaation mahdottomuudesta. ”Toista voi vain yrittää ymmärtää”, taiteilija toteaa.
Eeva-Liisa Mannerin runot ovat selvästi olleet tärkeitä Wirkkalalle. Näyttelykirjassa siteerataan Mannerin runoja kokoelmasta Kromaattiset tasot. Hän ja Wirkkala ottavat molemmat Tyhjän tosissaan.
“Tyhjä ei ole vain minun osani,
minä itse olen tyhjän osa.
Mutta tämä ei ole tärkeätä.
En ota vakavasti itseäni, otan vakavasti Tyhjän.”
Siinä missä Manneria oli vastassa tyhjyyden jäsentymätön massa, kuten hän on itse kertonut teoksessaan Miten kirjani ovat syntyneet, Wirkkala onnistuu jäsentämään tyhjyyttä surumielisen humoristisiksi fragmenteiksi.
Wirkkala luottaa omaan näkemykseensä ja katsojaan. Hän ei pelkää tyhjää tilaa, ei selitä eikä yritä esittää mitään. Hänen tyhjänsä täyttyy pakottomasti ja kuin itsestään. Yksi punainen ilmapallo ja muovinen leluseepra riittävät.
Venetsia
Olen vieraillut Venetsiassa kolme kertaa. Ensimmäinen kerta oli päivän mittainen helteinen selviytymistaistelu, jolloin en nähnyt tai ymmärtänyt Venetsian lumosta yhtään mitään. Mielestäni se oli tunkkainen turistihelvetti. Toisellakaan kerralla en tavoittanut tunnelmaa. Pari koleaa lopputalven päivää hieman kosteassa hotellissa ei herättänyt sen kummempia intohimoja.
Mutta kolmas, viikon mittainen reissu viime keväänä oli jo aivan toinen juttu. Ehkä se, että asuimme vähän syrjemmässä varsinaisesta keskuksesta, näytti minulle sen Venetsian, jonne ehdottomasti haluaisin vielä uudestaan.
Ehkä siksi Wirkkalan Venetsiaan liittyvät teokset ovat mielestäni koskettavia. Gondolin airo mustassa laatikossaan. Vanhat postikortit ja erityisesti kullattu venetsialainen Helmenpunojan tuoli. Yritin googlailla oliko helmenpunojilla todellakin joku oma tietynlainen tuoli, kunnes luin näyttelykirjasta, että tuoli oli Wirkkalan oma kullattu lapsuusmuisto.
Minulla on kaksi aikuista tytärtä, joilla on ikäeroa vajaat pari vuotta. Välillä, kun olemme puhuneet heidän lapsuudestaan, on yllättävää, että kummallakin on aivan oma, täysin erilainen lapsuus kuin toisella. Sitten olen vielä minä, joka muistan heidän kolmannen lapsuutensa, joka on sekin aivan erilainen.
Wirkkalan isällä, Tapio Wirkkalalla, oli pitkäaikaista yhteistyötä italialaisen Veninin lasitehtaan kanssa Venetsian Muranossa alkaen 1960-luvulta. Wirkkalalle Venetsia on lapsuudesta tuttu, koska koko perhe matkusti sinne aina isän työn myötä.
Hänen muistoissaan venetsialaiset naiset istuivat Helmenpunojan tuolin kaltaisilla tuoleilla talojensa ulkopuolella punomassa helmiä, kuorimassa perunoita, tai vain seurustelemassa, kertomassa kuulumisia, tekemässä tunnustuksia ja siirtämässä suullista perinnetietoa eteenpäin.
Sara Hildenillä helmenpunojan tuoli on mustassa puulaatikossa, mutta se voi asettua huoneen sivulle lattialle, nousta seinälle tai venetsialaisen parvekkeen kaiteelle aivan kuin siinä olisi paikka, josta voi arvioida asioita etäältä.
Epävarmuus
Jouduin katselemaan Vakain aikein teosta vain ovensuusta, koska kyynärsauvojen kanssa olen arka tasapainosta. Teoksessa mustan pienen huoneen puulattia on kullattu ja keskellä seisoo valtava kivenlohkare. Lattia huojuu, kun sille astuu, mutta kivi pysyy järkähtämättä paikallaan.
“Epävarmuus on ainoa varmuus mitä meillä on”, taiteilija sanoo. Kivi taas kuvaa maaperää, joka on arvokkainta mitä meillä on. Minä näin tässä kannanoton ympäristökysymyksiin, vaikka Wirkkala ei mielestäni ole julistava taiteilija. Hän ennemminkin huomaamattomasti ohjaa ajattelua.
Maaria Wirkkalan EDES - TAKAISIN -näyttely on auki vielä sunnuntaihin 19.1.25
https://www.sarahildenintaidemuseo.fi/nayttely/maaria-wirkkala/